Pälkäneen Vanhasta kirkosta on kirjoitettu hyvin paljon. Raunioitunut keskiajan lopun kirkko on romanttinen maamerkki Onkkaalan, Epaalan ja Kuulialan kylien peltomaisemassa. Sen paikalla on ollut aikaisempia puukirkkoja sekä esikristillinen kalmisto.
Esihistoriaa kuten varhaista historiaakin täytyy tulkita isosti. On löydettävä hyviä kysymyksiä. Kun pohdimme niitä, samalla vastaamme oman identiteettimme kysymyksiin. Miltä elämä maistui, miten kotikylässä selviydyttiin ja mistä löytyi valoa arkeen? Ja vaikka juuri mitään yhteistä ei olisi, niin ainakin maiseman suuri kuva on yhteinen. Samat polut maan päällä yhdistävät meidät esipolviin.
Jokainen keskiajan kivikirkko on yksilöllisesti erilainen. Pälkäneen vanhan kirkon paikkakokemuksesta tekee tunnistettavan peltomaiseman suhteellinen tasaisuus sekä korkean harjurinteen läheisyys.
Maiseman koreografiassa olennaista on, että kirkon ollessa perinteen mukaisesti rakennettu itä-länsi -suunnassa se on tavallaan omalakinen muun maiseman muotojen suhteen.
Koska kirkko on raunio, siitä on tavallaan pyyhkiytynyt pois vuosisatojen tyylien kerroksellisuus ja jäljellä on vain keskiajan perusrakenne, vaikka korjaukset ja täydennykset ovat uusia. Enää ei esimerkiksi ole barokkihenkistä kellotapulia tai sisustuksena aatelisten hautajaisvaakunoita.
Olen iloinen, että olen voinut nykyihmisenä kokea kirkon historiassa vaiheen, jossa raunioita on aktiivisesti pidetty yllä ja aluetta tutkittu eri näkökulmista.
Jatkuu
Jatkuu
Lähteet ja kirjallisuus
Hiekkanen, Markus 2007: Suomen keskiajan kivikirkot. Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.